Hengityksen psykologia ja fysiologia

Hengitys on elintärkeää koko kehon kannalta ja voidaankin puhua koko kehon hengittämisestä; ihmisen kaikki solut ovat osaltaan riippuvaisia hengityksestä. Hengityksen sanotaan myös olevan portti kehon ja mielen välillä, tai tietoisen ja esitietoisen välillä (Huberman, 2023). Emme voi ohjata autonomista hermostoa suoraan, mutta voimme säädellä sitä hengityksen kautta. Hengittäminen itsessään on mielenkiintoinen ilmiö. Se on osaltaan täysin automaattista, tietoisesta mielestämme riippumatonta, mutta tullessamme siitä tietoiseksi, voimme säädellä sitä – ja tätä kautta säädellä myös autonomisen hermoston toimintaa. Hengitystä voi näin ollen sanoa yhtenä merkittävänä keinona myös stressin säätelyssä ja palautumisessa, jossa autonomisen hermoston rooli on merkittävä. Myös tutkimuskirjallisuus tukee hengitysharjoittelun merkitystä stressin ja mielen hyvinvoinnin kannalta (Balban ym., 2023; Fincham ym., 2023).

Hengitys voi myös kertoa ihmisestä ja hänen tilanteestaan paljon. Tavat hengittää kehittyvät itsesäätelyn perustaksi osana vuorovaikutussuhteita jo varhaisista vaiheista lähtien (Martin ym., 2014, s. 118). Tapamme hengittää kytkeytyvätkin tunnekokemuksiin tiedostamattomallakin tasolla. Hengitykseen tutustuminen voikin toimia tärkeänä kehollisena viestikanavana kokemuksistamme, jotka eivät aina saavuta tietoista mieltä, sekä osana sanatonta kehollista vuorovaikutusta muiden kanssa. Parhaimmillaan omaan hengitykseen tutustuminen ja hengityksen säätelytaidot voivatkin olla osana itsetuntemuksen ja itsesäätelyn kehittämisen prosessia.

Tässä esseessä kuvaan hengityselimistön rakenteen ja toiminnan erityisesti stressinsäätelyn ja palautumisen näkökulmasta ja pohdin miten voimme hyödyntää hengitystekniikoita tukeaksemme stressinsäätelyä ja palautumista.

Millainen on perusperiaatteiltaan hengityselimistön rakenne ja toiminta? Millaisia tehtäviä hengityksellä on?

Itse hengitystapahtuma koostuu sisään ja uloshengityksestä sekä näiden väliin jäävistä tauoista (Martin ym., 2014, s. 41). Hengityselimistön toiminnasta on oleellista ymmärtää sekä mekaanisia että kemiallisia tekijöitä, jotka ovat yhteydessä näihin hengityksen eri vaiheisiin. Mekaaniset tekijät liittyvät anatomisiin rakenteisiin, lihaksiin ja hengityselimiin sekä niiden toimintaan ja kemialliset tekijät erityisesti hapen ja hiilidioksidin rooliin.

Anatomisesti hengityksen keskeisenä rakenteena ovat keuhkot, jotka koostuvat kahdesta suuresta joustavasta pussista ja oleellisena rakenteena ovat sadat miljoonat pienet säkkimäiset rakenteet, keuhkorakkulat (alveoli, Huberman, 2023). Kaasujen vaihto tapahtuu näiden hiussuonitettujen keuhkorakkuloiden ohuiden seinämien kautta (Yle, 2004).

Pallea on keuhkoja ja hengitystä säätelevä keskeinen lihas, joka sijaitsee keuhkojen ja sydämen alla, maksan yläpuolella. Sen alareuna kiinnittyy rintalastan alaosaan, alimpiin kylkiluihin ja selän puolella kiinnittyy lannenikamiin (Huberman, 2023; Rautaparta, 2019). Tämä sateenvarjon mallinen lihas supistuu ja liikkuu alaspäin sisään hengittäessä ja laajenee liikkuen ylöspäin ulos hengittäessä. Sisäänhengityksellä se venyttää keuhkoja ja työntää vatsaonteloa ulospäin ja nostaa kylkiluita, osaltaan edistäen rintarangan ja lannerangan joustavuutta sekä sisäelinten aineenvaihduntaa jatkuvasti (Rautaparta, 2019, luku 17). Kun puhutaan mielikuvana ”vatsan pohjaan hengittämisestä” pyritään juurikin saamaan pallea mukaan hengitykseen (Martin ym., 2014, s. 41). Pallean liike alaspäin työntää vatsaa ulos- ja alaspäin, jolloin vatsa pullistuu, vaikka hengitysilma ei toki kulje oikeasti vatsanpohjaan.

Pallean liike on myös yhteydessä sydämen toimintaan (Rautaparta, 2019). Pallean liikkuessa alas sisään hengittäessä keuhkot ja sydänkammio saavat enemmän tilaa ja liikkuessaan ylöspäin ulos hengittäessä keuhkot supistuvat ja tila pienenee (Huberman, 2023). Tällä mekaanisella tapahtumalla on merkittäviä vaikutuksia sydämen toimintaan: Kun ihminen hengittää sisään, sydänkammioon vapautuva tila sallii verenvirtauksen laajemmalla alueella, jolloin veren virtaus hidastuu. Tästä kulkee hermosolujen kautta viesti aivoihin, joka lähettää signaalin sydämelle nostaa sykettä. Ulos hengittäessä taas tila pienenee, ja pienemmän tilan läpi verenvirtaus nopeutuu, ja takaisinsyöttömekanismi on päinvastainen: Syke hidastuu. Hengityksen kautta on siis mahdollista säädellä sydämen sykettä.

Toisena keskeisenä lihasryhmänä sisäänhengityksessä toimivat kylkivälilihakset. Uloimmat kylkivälilihakset supistuvat sisäänhengityksellä tarjoten enemmän tilaa rintakehään (Rautaparta, 2019, luku 17). Kylkilihasten aktivoimista hengitykseen auttaa ajatus rintalastan laajenemisesta eteen, sivulle ja taaksepäin.

Lisäksi apuhengityslihaksista puhutaan hieman kauempana sijaitsevista lihasryhmistä kuten niska-hartia ja kaulalihakset, rintalihas, kylkiluun kannattajat, lantion ja vatsan alueen lihakset, jotka tarpeen mukaan aktivoituvat, kun tarvitaan voimakkaampaa hengitystä tai kun varsinaisten hengityslihasten käyttö on syystä tai toisesta estynyt (esim. sairaudet, psyykkiset syyt, yksipuoleiset asennot, Martin ym., 2014, s. 42). Apuhengityslihasten käyttö hengityksessä on kuitenkin epätaloudellisempaa (Rautaparta, 2019, luku 17). Niiden käyttö varsinaisten hengityslihasten sijaan saattaa viestiä fyysisistä tai psyykkisistä haasteista, jotka ovat johtaneet pinnalliseen hengittämiseen.

Ulos hengittäessä lihastyötä ei välttämättä tarvita, mutta erityisesti vatsalihakset ja sisemmät kylkivälilihakset osallistuvat aktiiviseen uloshengitykseen, kun on tarve hengittää voimakkaammin (Rautaparta, 2019, luku 17). Lepotilassa uloshengityksen tulisi kuitenkin tapahtua passiivisesti ilman lihasjännityksiä (Martin ym., 2014, s. 41).

Myös nenä ja kurkunpää ovat tärkeitä hengityksessä. Ihminen voi hengittää nenän kautta tai suun kautta. Nenähengityksen hyödyt alkavat kuitenkin olla kiistattomia (Kahn ym., 2018; Martin ym., 2014, s. 39; Nestor, 2021). Nenän kautta hengitysilma lämpenee, on kosteampaa ja puhdistuu paremmin kuin suun kautta. Nenähengittäminen on toki työläämpää mekaanisessa mielessä, mutta tällöin hengitystä säätelevät lihasryhmät joutuvat työskentelemään enemmän ilman kulkiessa kapeamman reitin kautta ja pidemmän matkan. Tällöin hengityslihasten toiminnallisuus pysyy parempana ja joustavampana. Nenähengityksessä myös happi kulkeutuu paremmin keuhkojen alaosiin saakka saavuttaen keuhkorakkulat tehokkaammin. Lisäksi nenän kautta hengitykseen liittyy kemiallisena tekijänä typpioksidi, jota vapautuu nenäonteloista. Typpioksidi tehostaa verenkiertoa ja auttaa näin ollen hapen kulkeutumista soluihin muiden hyötyjen ohella (Nestor, 2021, s. 50).

Hengitystä hermottavana merkittävinä rakenteena toimii motorinen hermo Phrenic nerve (Huberman, 2022, 2023), joka lähtee kaularangasta, selkäydinhermoista ja hermottaa palleaa. Se kontrolloi pallean, hengityslihaksen, toimintaa, mutta sillä on myös sensorinen tehtävä havainnoida pallean toimintaa ja viestiä tästä aivoihin. Näin voimme olla tietoisia pallean toiminnasta. Tämä tieto mahdollistaa siis pallean tietoisen säätelyn.

Aivojan anatomian osalta hengitystä säätelee kaksi keskeistä aluetta (Huberman, 2023). PreBötzinger complex säätelee rytmistä hengitystä automaattisesti ja pitää ihmisen hengissä myös unen ja tajuttomuuden aikana (Feldman ym., 2013; Huberman, 2022). Sivujuonteena, tämä alue sisältää runsaasti opioidireseptoreita, mikä selittää opioideista johtuvia äkkikuolemia, sillä ne lamaavat hengityselimistön toiminnan (Huberman, 2022). Toinen keskeinen aivoalue on parafacial nucleus, joka ottaa kontrollin ei-rytmisen hengityksen osalta kuten teemme esimerkiksi tietoisesti hengitysharjoituksia (tauotukset, tuplahengitykset ja muu ei-rytminen hengitys tyypillistä hengitystekniikoille).

Keskeisimmät hengityskemiaan liittyvät aineet ovat happi, jota kulkeutuu elimistöön sisään hengittäessä, ja hiilidioksidi, jota poistuu ulos hengittäessä. Kumpikin ovat elintärkeitä elimistön toiminnalle ja niiden keskinäinen tasapaino on oleellista hengityksen säätelyssä.

Happea tarvitaan kaikissa elimistön toiminnoissa. Solutasolla sitä tarvitaan, kun ravintoa muutetaan energiaksi. Jotta happi pääsee kulkeutumaan soluihin, tarvitaan kuitenkin hiilidioksidia, jota osaltaan syntyy tässä solujen aineenvaihdunnan prosessissa. Hiilidioksidi toimii ikään kuin avaimena happimolekyylien vapauttamiseksi verenkierrosta, jossa ne ovat sitoutuneita hemoglobiiniin. Hiilidioksidi muuntaa hemoglobiinin rakennetta niin, että happi pystyy vapautumaan soluihin (Huberman, 2023).

Hiilidioksidi toimii myös keskeisenä hengityksen automaattisen säätelyjärjestelmän osana (Martin ym., 2014, s. 52), joka monimutkaisena ja kiehtovana kokonaisuutena pitää ihmisen hengissä hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kemoreseptorit, jotka tunnistavat veren hiilidioksidipitoisuuden ja happo-emästasapainon, välittävät aivoille viestin joko tarpeesta tihentää hengitystä (hiilidioksidipitoisuuden ja kehon happamuuden ollessa korkea) tai hidastaa sitä (hiilidioksidipitoisuuden ollessa matala ja kehon ollessa emäksinen). Impulssi sisään hengittää ei siis johdu suoraan hapenpuutteesta vaan hiilidioksidin kertymisestä verenkiertoon (Martin ym., 2014, s. 52). Esimerkiksi voimakkaan rasituksen aikana, hiilidioksidia kertyy enemmän ja keho happamoituu (pH < 7,4), tulee tarve hengittää tiheämmin, jotta happo-emästasapaino palautuu (Rautaparta, 2019, luku 20). Tällöin tiheä hengittäminen johtuu fysiologisista tarpeista, ja on tarkoituksenmukaista (Martin ym., 2014, s. 56). Keho siis säätelee omaa tasapainotilaansa automaattisesti vastaten ulkoisiin ja sisäisiin tarpeisiin, ja tässä säätelyssä hengittämisellä on keskeinen rooli.

Mitkä fyysiset ja psyykkiset seikat voivat vaikuttaa hengityksen optimaalisen rytmin muuntumiseen tai hengityksen perustehtävien häiriintymiseen?

Normaali tyypillinen hengitysrytmi levossa on 12–14 kertaa minuutissa (Rautaparta, 2019, luku 19). Siihen kuitenkin vaikuttavat monet tekijät (mm. geenit, lääkkeet, uni, ravinto, sairaudet, aktiivisuus ja psyykkiset tekijät). Oleellista on ymmärtää, että hengitys on adaptiivinen, eli se mukautuu tilanteen mukaan. Monessa hengitystä käsittelevässä kirjallisuudessa korostetaankin sitä, että ei sinänsä ole vääränlaista hengitystä, vaan kyse on sopeumasta johonkin tilanteeseen, joka kuitenkin on voinut johtaa noidankehäefektiin monimutkaisen takaisinsyöttöjärjestelmän kautta. Keho tasapainottaa itseään ja hengitys on yksi osa tätä järjestelmää. Hengitys voi siis viestiä jostain taustalla vallitsevasta ongelmasta (oire), ja samalla osaltaan olla mekanismi, joka ylläpitää ongelmallista tilannetta.

Tyypillinen hengityksen epäsuotuisa muutos on tarpeeton ylihengittäminen. Siinä missä hengitys tihenee tarkoituksenmukaisesti rasituksessa, hyperventilaatio syntyy, kun ylihengittäminen johtaa solutason hapenpuutteeseen hiilidioksidivajeen takia (jota poistuu ylihengittäessä enemmän mitä aineenvaihdunnassa ehtii syntymään), vaikka ylihengittämisen seurauksena happea on verenkierrossa saatavilla (Huberman, 2023). Tällöin keho muuttuu emäksisemmäksi (pH > 7,4) tarpeettomasti toisin kuin rasituksen aikana, jolloin kyse on korjaavasta mekanismista. Hiilidioksidi ei riitä hapen vapauttamiseksi verenkierrosta soluihin ja lisäksi hiilidioksidivaje verenkierrossa johtaa verisuonten supistumiseen, mikä heikentää edelleen hapen kulkua (Huberman, 2023). Tämä paradoksaalinen ilmiö johtaa siihen, että vaikka happea on ylihengittämisen myötä saatavilla verenkierrossa, se ei pääse vaikuttamaan solutasolle, kohde-elimiin, ja näin syntyy tarve hengityksen tihentämiseen, mikä edelleen pahentaa tilannetta (Martin ym., 2014, s. 57). Lyhytaikaisena seurauksena hyperventilaatiosta seuraa käsien puutumista, pistelyä, lihaskramppeja ja huimausta. Hyperventilaatio myös kroonistuu herkästi sen ylläpitäessä itse itseään tämän monimutkaisen säätelyjärjestelmän kautta.

Mekaanisesta näkökulmasta hengitys on jatkuvaa liikettä ihmisen kehossa. Hengitys liikuttaa selkärankaa hienovaraisesti koko ajan (Rautaparta, 2019) ja on siis tärkeä rangan ja sisäelinten joustavuuden kannalta. Rangan ongelmat ja yksipuoliset asennot, kuten jatkuva kumara tietokoneruudun äärellä, tai kauneusihanteiden mukainen vatsan sisään vetäminen voivat osaltaan vaikuttaa hengitykseen estäen sen luonnollista virtausta (Martin ym., 2014, ss. 46–50). Noidankehä syntyy, kun hengitys estyy tai tulee häirityksi mekaanisesti vähentäen tätä kehoa huoltavaa liikettä, mikä jälleen voi näkyä asennoissa ja toiminnassa.

Hengittämisen muutokset voivat johtua myös sairauksista. Esimerkiksi keuhkokuumeen tai keuhkolaajentuman seurauksena voi kehoon kertyä hiilidioksidia lepotilassa (Rautaparta, 2019, luku 20), mikä osaltaan on yhteydessä hengityksen muutoksiin. Lisäksi ravinto, hormonit, lääkkeet ja piristeet ovat yhteydessä hengittämiseen eri mekanismien kautta (Martin ym., 2014, ss. 62–63).

Psyykkiset tekijät ovat osaltaan merkityksellisiä hengityksen taustalla. Ehkä nykyajan vähentynyt fyysinen työskentely yhdistettynä krooniseen stressiin on juuri kroonistuneen ylihengittämisen takana. Ahdistus, jännittäminen ja stressi osaltaan vaikuttavat hengitykseen. Näissä tiloissa aktivoituu toimintavalmius sympaattisen hermoston välityksellä, johon liittyy hengityksen ja verenkiertoelimistön muutosten lisäksi lihasjännityksiä. Pitkäkestoisena ne voivatkin olla epätasapainoisen juurisyynä (Martin ym., 2014, s. 57). Lihasjännityksen seurauksena näissä tilanteissa saattavat myös varsinaiset hengityslihakset jäädä vähemmälle käytölle. Hengitys saattaa pienentyä myös tarpeesta tehdä itsensä pieneksi ja näkymättömäksi. Vaikutukset hengitykseen voivat olla tiedostamattomia ja jäädä tavaksi, vaikka alkuperäinen syy katoaisi. Säätelyjärjestelmä voi myös mukautua ihmisen sopeutuessa vähitellen vajeeseen tai ylimäärään hiilidioksidia, jolloin normaalit säätelymekanismit eivät enää tee korjausta (Martin ym., 2014, s. 58).

Osaltaan liika hiilidioksidi on haitallista ja keho reagoi siihen refleksinomaisesti. Esimerkiksi hengitystä pidättäessä, kun hiilidioksidi ei pääse poistumaan, tai hengitysilmaan lisättäessä hiilidioksidia, tulee pakottava tarve hengittää. Tämä aiheuttaa voimakkaan ahdistuksen, ja paniikinomaisen tunteen, jota on hyvin vaikea vastustaa tietoisesti. Tämä tunne on riippumaton myös mantelitumakkeen toiminnasta, jonka on todettu olevan usein psyykkisen ahdistuksen takana. Liika hiilidioksidi vaikuttaa syvällä aivorungossa ja aiheuttaa siis hyvin primitiivisen reaktion, jonka tarkoituksena lienee hengissä säilyminen.

Oleellisena näen ymmärtää sen, miten hengitykseen liittyvät muutokset, jotka voivat näyttäytyä haitallisina terveydelle, ovat voineet syntyä sopeumana, seurauksena/oireena johonkin tilanteeseen tai asiaan (asentoon, sairauteen, elämäntilanteeseen). Kyse on siis kehon adaptiivisesta kyvystä selviytyä, mutta samalla ja erityisesti pitkään jatkuessaan, kroonistuessaan, nämä sopeumat voivat estää luonnollisen virtaavan ja tilanteisiin joustavasti sopeutuvan hengityksen. Hengityksen muutoksilla voi siis olla itsessään vakavia seurauksia heikentäen terveyttä ja lisäten psyykkisiä oireita.

Miten voisi perustella (länsimaisen lääketieteen) fysiologian näkökulmasta, miksi hengitystekniikat voivat tukea stressaantuneen parempaa fyysistä palautumista?

Hengitystekniikoissa on yksinkertaisimmillaan kyse taidosta käyttää hengitystä autonomisen hermoston säätelyyn ja perustuu sisään- ja uloshengityksen rytmitykseen. Sisään hengityksellä happi kulkeutuu kehoon, sydämen syke nopeutuu ja vireystila nousee. Ulos hengittäessä taas sydämen syke laskee ja hiilidioksidia vapautuu, jonka seurauksena hapen kulkeutuminen soluihin mahdollistuu. Sisään- ja uloshengityksen suhde ja hengityksen pidätykset ovat siis keino säädellä hermostollista tilaa, sympaattisen versus parasympaattisen hermoston aktivaatiota. Myös sykevälivaihtelu (HRV) kytkeytyy tähän sisään- ja uloshengityksen rytmitykseen. Sykevälivaihtelulla tarkoitetaan sydämen sykkeiden välin vaihtelua ja pidetään nykyään hyvänä mittarina hermostollisesta palautumisesta. Sympaattisen hermoston ollessa aktiivisena, sykevälivaihtelu tasaantuu parasympaattisessa (lepo) sykevälivaihtelu lisääntyy (Huberman, 2023a).

Ehkä eniten on tutkittu hidasta hengittämistä (Fincham ym., 2023), joka vaikuttaa hermostoa rauhoittavasti näkyen suoraan alentuneena sykkeenä, verenpaineen laskuna ja lisääntyneenä sykevälivaihteluna. Kuitenkin myös nopeaan hengittämiseen keskittyvät tekniikat voivat olla terapeuttisia (Fincham ym., 2023). Näissä tekniikoissa aiheutetaan itse, kontrolloidusti kehollinen stressitila (kuten liikunnan aikana), mikä voi osaltaan nostaa vireystilaa ja mielialaa, ja pidemmällä tähtäimellä harjoittaa hermostollista joustavuutta. Tässä itse aiheutetussa stressitilassa rauhallisena pysyminen voi opettaa sietämään stressiä ja säätelemään sitä (Huberman, 2023).

Tietyt hengitystekniikat (syvähengitys, fysiologinen huokaus jne.) voivat toimia äkillisessä stressitilanteessa nopeana keinona rauhoittaa keho, nostaa parasympaattista aktivaatiota. Pitkällä aikavälillä hengitysharjoittelu on hyödyllistä, jotta nämä tekniikat saadaan rutiininomaisesti käyttöön. Syvempi ja hitaampi hengittäminen on kaiken kaikkiaan taitoharjoittelua, jossa tarkoituksena on saavuttaa siirtovaikutus muuhun elämään – myös silloin, kun emme keskity hengittämiseen.

Millaisia siltoja voisi löytää esim. psykofyysisen fysioterapian tai psykoterapian näkökulmista sille, miksi hengitystekniikat voivat tukea stressaantuneen parempaa psyykkistä palautumista?

Psykofyysisen psykoterapian näkökulmasta hengityksen aistiminen keinona lisätä kehotietoisuutta ja itsen kuuntelua (Rautaparta, 2019, luku 6), mikä itsessään on jo tärkeä osa stressinsäätelyä ja palautumista. Sekä Martin ym. että Rautaparta korostavat erityisesti luonnollisten taukojen huomioimista ja huomaamista hengittäessä sekä uloshengityksen vapauttamista terapeuttisina irti päästämisen, hellittämisen ja sallimisen kehollisina elementteinä. Hengityksen virtaaminen ja hengitykseen liittyvien lihasjännitteiden purkaminen toimii osana terapeuttista prosessia.

Mielestäni oivallinen toteamus on Martinin ym. (Martin ym., 2014, s. 88) kirjassa:

He vetävät samalla yhteyden itsemyötätuntoisen ja tyynnyttävän hengityksen välille. Hengittämällä rauhallisesti ja vapautuneesti viestimme samalla hermostolle, että olemme turvassa ja kaikki on hyvin.

Hengitysterapian näkökulma on joka tapauksessa, että ei ole väärää tapaa hengittää (mm. Martin ym., 2014). Hengitystä ei myöskään Martinin mukaan tulisi korjata. Kuitenkin puhutaan terveestä tai optimaalisesta tavasta hengittää, joka voi olla parhaimmillaan niin fyysisen kuin psyykkisen hoidon tärkeänä osana. Tavoitteena on hengitystapa, joka joustaa ja sopeutuu tilanteen ja tarpeen mukaan.

Millaisia asioita hengityksen ohjaamisessa ja opetuksessa tulisi mielestäsi huomioida, tietäen yllä olevat asiat esim. hengityksen muuntumisen erilaisista syistä?

Hengityksen hyödyntäminen on mielestäni varsin merkittävä osa palautumisvalmennusta. Hengityksen havainnointi voi antaa tietoa sekä asiakkaasta että vuorovaikutustilanteesta. Lähtisin kuitenkin Martinin ym. ajattelusta, että hengitystä tulisi lähestyä ohjattavan ehdoilla ja lähestymistapana enemmänkin kokeileva ja tutkiva kuin ohjeistava ja korjaava ote. Jo tietoiseksi tuleminen hengityksestä, saati siihen kajoaminen voi olla myös ahdistavaa, joten tärkeää on lähteä asiakkaan omista ajatuksista ja toiveista liikenteeseen. Turvallisen tilan ja omaan tahtiin eteneminen on tärkeää.

Ohjaajana näkisin myös, että liian pitkälle vietyjä tulkintoja on syytä välttää. Tärkeää olisi pysyä havainnoinnin tasolla, tutkien asiakkaan kanssa sanoittaen havaintoja. On mahdollista, että asiakkaalla on stressin, traumaattisen kokemuksen, sairauden tai onnettomuuden seurauksena hengitys muuntunut esimerkiksi pinnallisemmaksi. Samalla tärkeää muistaa, että tämä muuntunut hengitys voi olla myös tärkeä ja tarpeellinen suojakeino, jota palautumisvalmennuksen kontekstissa ei ole syytä lähteä murtamaan. Jos asiakas kokee hengitysharjoitukset ahdistavina, ei niitä ole syytä tuputtaa.

Erityisesti erilaisia hyperventilaatioon liittyviä hengitystekniikoita käyttäisin hyvin varoen. Ne voivat olla riski asiakkaalle, jolla on ahdistusta tai paniikkitaipumusta. Lähtökohtana ovat näillä opeilla tasapainottavat tekniikat (esim. tasapitkät hengitykset, laatikkohengitys, fysiologinen huokaus, 1:2 hengitys).

Kaiken kaikkiaan näen kuitenkin hengityksen merkittävänä ja tärkeänä osana palautumisvalmennusta. Monelle hengitysharjoittelu voi olla helpompaa kuin pelkkä tietoisuustaitoharjoittelu. Nopeiden vaikutusten takia, se voi myös tuntua tehokkaammalta ja tukea pitkäjänteistä harjoittelua.